Talo oli oikeastaan valmis, se oli rakentunut lähes vaivihkaa, sivutuotteena. Mutta sellaisenaan taloa ei voisi näyttää kenellekään, se oli liian sokkeloinen ja sekainen. Se olisi osittain purettava, remontoitava ja rakennettava uudelleen. Sitten tarvitsi vain siivota se huolellisesti.
Alkuperäiset asukkaat muuttivat mielellään pois, jotta sain remontoida rauhassa. Olin jo pitkään suunnitellut taloa päässäni, mutta varsinainen työ alkoi pohjapiirustuksen piirtämisellä. Sitä noudattaen kaadoin seiniä, rakensin uudet rappuset ja kokonaisen yläkerran.
Olin niin innoissani talon remontoinnista, että usein en malttanut pitää edes lounastaukoa. Remontti sujui yllättävän nopeasti ja helposti, vaikka kynsinauhani olivatkin verillä.
Vuoden kuluttua seisoin uudistetun talon eteisessä. Pinnat kiilsivät uutuuttaan, mutta sotkua oli vielä paljon. Edessäni oli keittiö. Vanhan aterian tähteet, riisinjyviä, paneroidun kalan oranssilta pinnalta jääneitä murusia ja pyöreän ruisleivän reuna oli jäänyt ruokapöydälle.
Siivosin jyvät, muruset ja kannikat.
Olin varma nopeasta onnistumisestani. Kohta voisin pitää juhlat! Pyyhin jokaisen rappusen pölyistä mennessäni yläkertaan. Jatkoin tarmolla vanhempien makuuhuoneessa. Vaihdoin puhtaat lakanat parisänkyyn.
Lastenhuone yllätti. Kun olisikin ollut kyse vain kirjoista, keppihevosista ja leikkikeittiön astioista. Mutta ei, kokonainen piirustusvihko oli silputtu, muovailuvahasta tehdyt eläinjäljitelmät revitty kappaleiksi, nukkekoti käännetty väärinpäin ja sen pikkutavarat heitelty ympäri huonetta. Nallen ommel oli pettänyt. Valkoinen täyteaine leijaili pumpulina huoneen ilmassa.
Menin makaamaan vatsalleni lastenhuoneen lattialle. Makasin liikkumatta tunteja, päiviä, viikkoja. Sitten kaivoin puhelimen ja soitin ystäville. Pyysin eri alojen ammattilaisilta apua, tarkistelin, miten nalle kannattaisi ommella, mihin kohtaan nukkekodin jalkalamppu kuuluisi oikeassa nukkekodissa?
Oletpas tehnyt valtavan ja hienon työn, ystäväni sanoivat. Yksi talojentekijäystävä sanoi, että mieti, mitä tavaroita todella tarvitset talossa. Heitä kaikki muut pois. Minä epäröin. Tungin nallen täytteet takaisin sisälle, ompelin kiinni ja laitoin hyllyyn istumaan.
Yhtäkkiä minua alkoi hävettää. En kehtaisi näyttää taloa kenellekään. Makasin taas lastenhuoneen lattialla. Pari kokeneempaa talojentekijää lohduttivat, sanoivat että häpeän tunteet ovat normaaleja talontekemisessä. He rohkaisivat minua olemaan yhteydessä talojenvälittäjiin.
Otin siis yhteyttä välittäjäpalveluun. ”Tämä on nyt vain tällainen kasvukertomus” kirjoitin talosta kertovaan esitteeseen. Silti toivoin, että joku innostuisi talostani heti, auttaisi minua viimeistelemään siivouksen valmiiksi.
Välittäjäpalvelussa oli ruuhkaa. Kestää kuukausia, minulle sanottiin. Mutta jos olisin poikkeus, ajattelin, ja istuin puhelin kädessä lastenhuoneessa odottamassa välittäjän soittoa. Keskimäärin puhelimeni soi kolmesti päivässä. Äiti kyseli säästä, puoliso pyysi käymään kaupassa, koska meiltä puuttui ”perus.” Puhelinmyyjä kehui minun saaneen palkinnon uskollisuudestani.
Kun välittäjästä ei kuulunut, olin vähällä räjäyttää talon. Olin häpeissäni kuvitelmistani ja raivoissani välittäjäsysteemistä.
Käytin raivoa energiana. Menin rätti kädessä kylpyhuoneeseen. Ongelmaksi tuli kylpyhuoneen pesuaineiden määrä. Ihmiselle riittäisi yksi palasaippua ja vähän hoitoainetta, olin vihdoin oppinut sen. Vein muut pesuaineet varastoon.
Kiinnostava talo, joku välittäjä vihdoin sanoi. Mutta talo olisi viihtyisämpi, jos tavaraa olisi vähemmän. Heitä nallet, nukkekodit, kreppiraudat, ripsivärit, pieneksi jääneet vaatteet, kaikki pois.
Heitin osan ja olin varma, että se riitti. Mutta välittäjä vastasi, että tavaraa oli vieläkin liikaa.
Tilasin pihaan roskalavan ja aloin heitellä sinne tavaroita suoraan ikkunasta. En vain mitätöntä silppua lastenhuoneesta, vaan kokonaisia huonekaluja. Sinne meni, vanha televisio ja stereot lensivät kaaressa alas.
Yllättäen talosta tuli valoisa. Se oli niin kaunis, että aloin nauraa. Yhtäkkiä minulle oli aivan sama, jos kukaan muu ei haluaisi edes nähdä taloa. Voisin pitää sen vain itselläni ja läheisilläni. Mutta jos joku nyt haluaa tulla käymään, niin tulkoot, sanoin välittäjälle. Välittäjä vastasi, että varmasti tulisi. Talosta oli tullut todella hieno.
Nyt kuljen lähes täysin valmiissa talossa kukkamaljakko kädessäni miettien, mihin kohtaan tulppaanit sopisivat parhaiten? Hermoilen hieman, kuten aina ennen vieraiden saapumista.
Helmikuussa kutsun teidät kaikki tutustumaan taloon. Kirjani nimi on Toinen silmä kiinni ja sen on kustantanut Atena. Kirja ei kerro talontekemisestä. Se kertoo nuoresta perheenäidistä. Se kertoo surusta, havahtumisesta ja elämän jatkumisesta tragedioiden jälkeen.