Viikonloppuna avatessani erään maakuntalehden digiversion, sattui kaksi kirjoittamaani lehtijuttua olemaan peräkkäin julkaistuna. Ensimmäisen oli kirjoittanut Tiina Katriina Tikkanen, toisen Tiina Tikkanen.
Esikoisromaanini Toinen silmä kiinni ilmestyy koko nimelläni. Olen siirtynyt käyttämään kaikkia kolmea nimeäni myös toimittajan työssä, mutta aina lehdet eivät huomaa sitä laittaa. Enkä minä kehtaa asiasta muistutella.
Jos on kerran näin vaikeaa, niin miksi sitten Tiina Katriina Tikkanen?
Yksinkertaisin selitys on se, että Suomessa on toinenkin Tiina Tikkanen, toimittaja ja kirjailija hänkin. Toimittajan työssä minut on muutaman kerran sekoitettu kaimaani.
Mutta on tässä muutakin, pari aika ärsyttävää juttua.
Mietin ensin, että olisin ottanut kirjailijanimekseni T.K. Tikkanen. Vähän salainen, nimikirjainten takana sopivasti piilossa.
Kustantajani ehdotti nimikirjainten sijasta koko nimen käyttämistä. Minulle se tuntui aluksi liian paljolta. Hävetti. Katriina on niin monta kirjainta, vie kamalasti merkkejä.
Joskus se, mitä eniten kammoaa, vihjaa juuri siitä, mitä olisi hyvä tehdä.
Minun tapauksessani kyse on uskalluksesta olla koko nimeni. Aloin kirjoittaa blogia ensin salanimellä, Susinaisena. Tarvitsin Susinaisen tuomaa suojaa, sillä blogin kirjoittaminen hävetti toisinaan niin, että minun oli leikittävä etten se ollut minä, joka tekstin oli kirjoittanut. Se oli se pikkuisen sekopää Susinaine.
Mutta häpeästä pääsee vain sitä kohti menemällä.
Periaatteessa vastustan tuhat vuotta sitten vanhentunutta käytäntöä, että nainen ottaa miehen sukunimen naimisiin mennessään. Osittain siitä syystä olin päätynyt rouva yhdistelmänimeen.
Kaksi pitkää sukunimeä väliviivalla yhdistettynä oli yhden kirjaimen verran liian pitkä käytettäväksi esimerkiksi sähköpostiosoitteessa, joten jatkoin pääosin vanhan nimeni käyttämistä.
Puhuessani yritin toisinaan sanoa koko nimeni. Joka kerta niin tehdessäni tunsin olevani maria-guzenina-richardson. Hänen kaltaiselleen kauniille ja menestyneelle ihmiselle pitkä nimi sopikin.
Jossain vaiheessa halusin eroon kaikesta, mikä muistutti isästäni. Isän vanha, mustatauluinen herätyskello, isän tuliaiseksi tuoma kivilamppu, isän minulle koristeeksi ostama lasikorkokenkä. Isältä tullut sukunimi. Hyi helvetti. Roskiin kaikki.
Mutta jos olisin Tikkanen, enkä ilmoittaisi heti kättelyssä, että kyseessä on mieheltä tullut sukunimi, olisin huijari. Huijari, joka on varastanut itselleen suurten suomalaisten kirjailijoiden sukunimen.
Mutta sitten mietin tarkemmin Märta Tikkasta. Kyseenalaistin omat ajattelumallini ja kuuntelin tyttäriäni. Kerran toinen heistä sanoi, että äiti kyllä sinä voisit olla Tikkanen, lapsesikin ovat.
Opettelin siis olemaan Tiina Tikkanen. Työpuheluita soittaessani kuvittelin vastapuolen ajattelevan minun olevan jakkupukunainen, jolla on hommat tiukasti hanskassa. Siltä nimi minusta aluksi kuulosti. Kertakaikkisen vieraalta.
Kun entisessä työpaikassani unohdin avaimet useana aamuna kotiin ja työkaverit joutuivat avaamaan oven minulle yhä uudelleen, yksi kollega totesi omat avaimensa kerran unohdettuaan, että hänelle kävi ”tiinatikkaset”.
Nyt kuulostaa tutulta!
Ei myöskään ollut paha juttu, että nimi liitti minut perheeseeni. Me olemme Tikkaset. Yhtäkkiä minä olen vanhanaikainen ydinperheihminen, vaikka se välillä outoa onkin.
Takaisin niihin viikonloppuna kirjoittamiini lehtijuttuihin. Luin ne molemmat läpi. Tiina Tikkasen kirjoittama juttu oli ihan ok, mutta Tiina Katriina Tikkasen kirjoittamassa jutussa oli yksi nolo yhdyssanavirhe. Lisäksi siinä oli surfaamista sekä surffaamista. Kielitoimiston mukaan kumpikin on oikein, mutta lukiolainenkin tietää, että pitää valita toinen, eikö niin.
Haukuin Tiina Katriina Tikkasta viikonlopun Netflix-kuvakkeiden selailuajat, vessatauot ja jääkaapilla käymiset. Pröystäilee nyt nimellään! Silti kirjoittaa uuden ja vuoden ja aaton erikseen. Voi juma ja lauta!
Puolisolla meni hermo vasta, kun kesken uuden komediasarjan (Red Oaks) yhä jatkoin Tiina Katriina Tikkasen tikaroimista.
En muista mitä puoliso tarkalleen sanoi, mutta lyhyen keskustelumme jälkeen ajattelin jotenkin näin: Tämä on juuri sitä Tiina Katriina Tikkaseksi kasvamista. Että kehtaa viedä komealla ja pitkällä kirjailijanimellään paljon tilaa ja siitä huolimatta tehdä virheitä. Ottaa niistä opikseen ja jatkaa eteenpäin.
Lopulta, mitä väliä nimellä. Kun tapaan uuden ihmisen, harvoin muistan hänen nimeään, mutta muistan, kuinka hän puristi kättäni, katsoi silmiini. Kuinka hän kohtasi minut, toisen ihmisen.