Poistuimme kaksi eri kansalaisuutta omaavan nuoruuden poikaystäväni kanssa junasta eräässä Euroopan maassa. Olimme olleet viikonloppumatkalla sen pääkaupungissa. Nyt palasimme takaisin opiskelukaupunkiimme.
Asemalaiturilla seisoi poliisi virka-asussa. Hän pysäytti meidät. Poliisi pyysi saada poikaystäväni passin. Poikaystävä laittoi kätensä farkkujen takataskuun, jossa hän säilytti passiaan. Se oli hänellä aina mukana.
Minulta poliisi ei pyytänyt passia. Jos olisi pyytänyt, se olisi ollut turhaa. En kanna passia mukanani, ellen ole ylittämässä maiden välisiä rajoja.
Selailtuaan poikaystäväni passin sivuja, poliisi päästi meidät jatkamaan matkaa. Hän ei kysynyt mitään, eikä sanonut syytä, miksi poikaystäväni piti näyttää passinsa, minun vain naamani.
Menimme kotiin. Kuuntelimme Bob Dylanin Hurricanea jatkuvalla toistolla. Letitin poikaystäväni hiukset cornrowsseille. Olin ylpeä, miten hienot niistä tuli. Poikaystäväni poltti tupakan toisensa jälkeen. En vaivautunut kysymään, miltä poikaystävästäni tuntui, kun saattoi joutua koska tahansa missä tahansa todistamaan, että oli lupa olla maassa, että oli maan kansalainen.
Mutta ärsyynnyin siitä, kun ihmiset yrittivät ostaa poikaystävältäni huumeita kadulla kävellessämme. Näytinkö minä huumekauppiaan tyttöystävältä?
Istuin Turun yliopiston luentosalissa ja kuuntelin orientaatiopäivän höpötyksiä. Nyt, noin 15 vuotta myöhemmin, en muista niistä mitään. Paitsi yhden tarinan. Sen kertoi laitoksemme sosiaalityön professori. Hän kertoi, kuinka hänen tyttärensä ei ollut ensimmäisellä luokalla ollessaan halunnut kävellä samaa matkaa kouluun naapurissa asuvan pojan kanssa. Professori oli luullut sen johtuvan pojan tummemmasta ihonväristä. Tytär oli katsonut äitiään kummeksuen. Ei sillä ole mitään väliä, että naapurin iho on ruskeampi. Mutta sillä on, että hän on poika!
Luentosalissa olimme kaikki valkoihoisia ja ainakin minä kuvittelin olevani vähän tiedostavampi, vähän parempi ihminen. Olimme tulleet korkeakouluun opiskelemaan yhteiskuntien järjestelmiä, miten ne palvelevat ihmistä. En tiedä, kuinka paljon opin siitä, miten eri tavoin ne palvelevat ihmistä ihonvärin perusteella. Oli niin paljon kaikkea muuta. Piti olla kännissä ja käydä töissä trendikkäissä vaatekaupoissa, kuten Benettonilla. Niillä oli ne hienot mainoskuvat.
Ehkä sosiaalityön professorin puhe jäi silti jonnekin alitajuntaan ja antoi kimmokkeen kandidaatintutkintoni aiheeseen. Tein sen rasistisesta rikollisuudesta. Tutkin rikoksia, joiden tekijällä on ollut rasistinen motiivi. Käytin aineistona Poliisiammattikorkeakoulun vuosittaisia katsauksia ”Rasistiset rikokset Suomessa”. Sittemmin katsaukset ovat muuttaneet nimeä ”Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa”.
Tutkielman yhteenvetoon kirjoitin saman toteamuksen, mitä käytetään usein, kun puhutaan kotiväkivallasta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Suurin osa näistä rikoksista ei koskaan tule poliisin tietoon. Rasistisen rikollisuuden todellista määrää ei tiedetä.
Joitakin vuosia kandidaattitutkielmani jälkeen olin Sörnäisten metroasemalla, kun liukuportaiden alapäässä kaksi (valkoihoista) miestä hyökkäsivät yhden (tummaihoisen) pojan kimppuun. Nähdessäni jotain täysin epäoikeudenmukaista, aivoissani kiehahtaa ja kehoni hyökkää. Menin miesten ja pojan väliin. Tai yritin mennä väliin, mutta parempi sana olisi varmaankin sekaan. Oli käsiä ja jalkoja ja huutoa. Ja hyvin nopeasti vartijat.
Vartijat nappasivat kiinni pojasta ja lähtivät viemään häntä liukuportaisiin. Tekisi mieli kirjoittaa tähän, että takinkauluksesta retuuttaen, mutta joku voisi luulla dramatisoivani tarinan vuoksi. Sitä en nyt tee. Tässä kirjoituksessa kerrotut asiat ovat totta.
Lähdin ylös liukuportaita pitkin vartijoiden ja pojan perään. Minun oli vaikeaa pysyä nahoissani, olin raivoissani, huusin vartijoille: HÄN EI TEHNYT MITÄÄN VÄÄRÄÄ, MINÄ NÄIN KOKO TILANTEEN.
Vartijan keltainen etutöyhtö hiuksissa ei hievahtanut, kun hän huusi minulle takaisin: JA SINÄ PYSYT EROSSA TÄSTÄ, SINULTA EI OLE KYSYTTY MITÄÄN.
Huusin takaisin, en muista mitä. Vartija huusi takaisin, en muista mitä. Mutta muistan ikuisesti vartijan nyrkeissä nurinpäin kääntyneen takinkauluksen ja pojan anelevan ilmeen.