”Voitko sanoa onko tämä kohta kirjasta totta?” Ja seuraavan ja seuraavan toimittajan muistiinpanoista näyttää löytyvän sama kysymys. Näin minä heille (ja teille) vastaan.
Kyllä, minulle ja kirjan päähenkilölle Mintulle on tapahtunut samanlaisia asioita, mutta kertomus on fiktiivinen ja henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Minttu.
Olen vastannut toimittajille, että sen kummemmin en erittele, mitkä asiat kirjasta ovat totta, mitkä mielikuvitusta.
Mutta seuraavan haluan nyt kertoa.
Eräässä Toinen silmä kiinni -kirjasta kirjoitetussa Instagram-päivityksessä todettiin, että ”melkein kuin päähenkilö katsoisi tapahtumia verhon takaa”.
Jes! Tuuletin äänettömästi huomatessani tekstin. Juuri sitä halusin kuvata. Ja tämä on totta: Verho.
Kun ihmiselle tapahtuu kamalia asioita, saattaa helposti muuttua tapahtumien sivustaseuraajaksi. Jälkikäteen tunteita on mahdoton kuvailla tai muistaa, vaikka tietää, että juuri näin on tapahtunut. Minulleko?
Kirjabloggarit, psykoalan asiantuntijatkin, ovat suureksi ilokseni arvioineet, että raskaasta aiheesta huolimatta esikoisessani on jotain kepeyttä. Sellaista, että sitä pystyy lukemaan.
Siitä samasta syystä, verhosta ja kepeydestä, ehkä olen tässä tänään. Sitä voi nimittää dissosiaatioksi, sitä voi nimittää aivojen superhienoksi ja herkäksi mekanismiksi, sitä voi nimittää asioiden etäännyttämiseksi itsestään.
Ja vielä viimeinen huomio, tiivistys totuudesta sekä sen merkityksestä.
Yhdessä kirjasta saamassani palautteessa luki jotenkin näin: ”lopuksi sillä ei ole väliä, mitkä asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja mitkä ovat fiktiota. Tärkeämpää oli se, että ymmärsin kirjaa lukiessani miltä tuntuu, ja miten se vaikuttaa, kun itselle tapahtuu asioita, joita ei pysty käsittämään.”